Taija Taavo / 20.11.2025
Pitäisikö kilparatsastus kieltää?
Kilparatsastuksessa keskiössä on ihminen. Ei hevonen, vaikka useat niin väittävätkin. Hevosta toki tarvitaan ratsastukseen, mutta laji on ihmistä varten. Hevosilla ei ole luonnollista tarvetta kilpailla - vaikka moni väittää niinkin. Olen kuullut lukemattomia kertoja, kuinka hevonen rakastaa esiintymistä. Ja nyt unpopular opinion: ei rakasta.
Olen ollut Hollannissa, Saksassa ja Australiassa eri kilpatalleilla ja saanut kurkistaa esiripun taakse. Voin kertoa, että näky ei ole ollut mielekäs. Hollannissa olin estetallilla, jossa hevoset elivät pääasiassa karsinassa ja ne olivat ennemmin urheiluvälineen asemassa kuin tuntevan, elävän olennon asemassa.
Kerran kyseisen tallin omistaja ja valmentaja otti yhden hevosista katettuun juoksutusympyrään ”koulutusta” varten. Hän pyysi yhden hevosenhoitajista mukaan. Aitauksessa oli seinät, joten en nähnyt mitä siellä tapahtui, mutta kuulin juoksutusraipan viuhuntaa ja raipan iskuja.
Myöhemmin kyselin hoitajalta, mitä siellä oikein tehtiin - halusinhan oppia miten hevosia koulutetaan. Hän kertoi, että hevosta oli juoksutettu kavalettien yli ja joka kerta, kun se oli ylittämässä kavalettia, valmentaja löi sitä raipalla takajaloille. Tallityöntekijä totesi minulle, että ”he needed it” - eli hevonen tarvitsi sitä.
Saksassa vietin yli vuoden, ja pääsin tarkastelemaan kansainvälisten kouluratsastajien arkea. Hevoset olivat todella kalliita, ja niitä kohdeltiin myös kuin esineitä. Ne viettivät suurimman ajan elämästään karsinassa, ja välillä pääsivät hetkeksi tarhaan tai kävelykoneeseen. Tämän lisäksi niillä ratsastettiin. Tärkeintä oli, että ne eivät loukkaa itseään, jotta niillä voi ratsastaa - ja kisata. Tai jotta ne voidaan myydä kisahevosiksi kovalla hinnalla.
Pääsin näkemään myös Suomessa hehkutetun suomalaisen ratsastajan toimintaa. Häntä kehutaan usein mediassa ja hänestä puhutaan hyvänä hevosihmisenä. Jouduin kuitenkin todistamaan hänen väkivaltaisuuttaan hevosia kohtaan useampaan otteeseen.
Yhtenä päivänä hän laskeutui erään hevosen selästä, sulkeutui yksin maneesiin hevosen kanssa, ja hakkasi sitä raipalla. Olin tyrmistynyt ja kysyin muilta hevosenhoitajilta, että miksi näin tapahtuu ja miksi kukaan ei tee asialle mitään. Sain vastauksen: ”It’s normal” - eli kyseinen toiminta oli ihan normaalia.
Voidaan siis ehkä päätellä, että tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun hän kohtelee hevosta väkivalloin. Tämäkin ”koulutuksen” nimissä, vaikka todellisuudessa taustalla oli todennäköisesti oman turhautumisen purkaminen hevoseen. Eikä hevonen tainnut oppia muuta, kuin pelkäämään ihmisiä.
Australiassa taas jouduin todistamaan erään Saksassa tapaamani kouluratsastajan ja -valmentajan silmitöntä väkivaltaa hevosia kohtaan. Kerran hän raivostui ratsastuksen aikana, tuli alas selästä, otti toisen kannuksen käteensä ja hakkasi kannuksella hevosta kylkeen. Yksi toinen hevonen luhistui juoksutuksen aikana maahan, ja jouduttiin myöhemmin lopettamaan.
Eräällä toisella australialaisella kouluratsastustallilla taas nuoria hevosia ratsukoulutettiin seuraavalla tavalla: haettiin kolmevuotias hevonen pellosta lauman keskeltä yksin talliin, juoksutettiin lähes joka päivä juoksutusympyrässä sivuohjilla, ja jätettiin karsinaan juoksutusvarusteissa. Kyseisellä hevosella oli suupielet verillä, kun se seisoi karsinassa usean tunnin kuolaimet suussa ja sivuohjat kireällä.
Tätä ihmetellessäni sain vastauksen: ”You know nothing about horse training, this is how it’s done” - eli en tiedä asiasta mitään, ja näin se kuuluu tehdä. Kyseinen ratsastaja edusti Australiaa ratsastuksen MM-kilpailuissa.
Nämä tapaukset ovat niitä, joita olen itse joutunut todistamaan. Näiden lisäksi olen kuullut vielä kauheampia tarinoita siitä, mitä hevosille tehdään rahan ja maineen nimissä.
Mielestäni karmivinta oli se, että tallien työntekijöiden mielestä kyseiset väkivallanteot olivat normaaleja. Ne eivät siis olleet poikkeavaa käytöstä kyseisten ratsastajien ja valmentajien toimesta - vaan väkivalta oli toistuvaa.
Jos minulta kysytään pitäisikö kilparatsastus kieltää, niin tämän perusteella vastaus on kyllä. Hinta on liian suuri hevoselle maksettavaksi. Me emme tiedä, mitä suljettujen ovien takana tapahtuu - tai no, tiedämmehän me osan. Mutta mitä tapahtuu, kun edes tallityöntekijät eivät ole näkemässä?
Ja sitten moni ajattelee, että eivät kaikki. Ei varmasti, mutta aivan liian moni. Ja tällaisenaan systeemi mahdollistaa sen ja jopa palkitsee siitä. Niin kauan kun kilpailusäännöt eivät oikeasti ota kantaa hevosen tunnetilaan, eikä silminnähden pelokkailla, kipua kokevilla ja stressaantuneilla hevosilla kilpailemisesta rokoteta tarpeeksi, ei väkivalta tule loppumaan.
Onko meillä ihmisillä oikeus kilpailla eläinten kustannuksella?
Kilpailuhan on lopulta mielikuvituksen tuotetta. Olemme keksineet säännöt ja pistäneet kokonaisen järjestelmän pystyyn. Raha liikkuu ja ne jotka pärjäävät saavat mainetta ja kunniaa. Mitä hevoset saavat? Entä mikä on hevosen itseisarvo, kun sen hintalappu on tarpeeksi suuri?
Me voimme keksiä perusteluja ja selityksiä tälle kaikelle. Mutta hevosten tähden totuutta on katsottava, vaikka se tuntuu pahalta: kilparatsastuksen takia hevoset kokevat väkivaltaa. Hevosia jopa kuolee kilparadoilla. Ja kyllä, on muitakin syitä, mutta tässä puhutaan kilparatsastuksesta.
Ja jos mennään ravi- ja laukkaurheiluun, jossa varsat laitetaan juoksemaan tai laukkaamaan henkensä edestä, ollaan taas jo ihan eri keskustelussa. Puhumattakaan muista julmista kilpailumuodoista, kuten esimerkiksi Tennessee Walking -rotuisista hevosista ja niille järjestetyistä kilpailuista.
Meillä alkaa olla jo valtavasti tietoa hevosen oppimiseen, tarpeisiin, käyttäytymiseen ja hyvinvointiin liittyen. Moni hevosalan ulkopuolelta ihmetteleekin, että mitä niille hevosille oikein tehdään ja miksi. Miksi se tieto ei saavuta meitä hevosihmisiä?
Yleisessä keskustelussa ollaankin viime vuosina puhuttu hevosurheilun sosiaalisesta lisenssistä. Eli siitä, hyväksyykö iso yleisö hevosurheilun eettisyyden ja saako hevosurheilu pitää yhteiskunnan hyväksynnän urheilumuotona.
Miten siis voimme perustella sen, että jatkamme toimintaamme siitä huolimatta, että sen on todistettu olevan hevoselle haitallista? Paljonko hevosten on uhrattava, jotta me ihmiset saamme harrastaa tavoitteellisesti ja kilpailla?
Millaista kilparatsastuksen tulisi olla, jotta hevonen voi voida hyvin?
Tähän ei ole yksiselitteistä vastausta. Ihan ensin kaikki kovimmat varusteet voisi kuitenkin heittää romukoppaan. Kovempien välineiden tarkoitus on satuttaa hevosta enemmän. Jos siis tarvitaan kovempia apuja ja välineitä, hevonen ei vielä osaa tai se ei kykene suorittamaan. Silloin tarvitsee kouluttaa lisää, ja tarkistaa hevosen fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi.
Miksi sitten kilpailuissa esimerkiksi kuolainten käyttö on pakollista? No turvallisuuden tietenkin. Todellinen turvallisuus tulee kuitenkin siitä, että hevonen kokee olevansa turvassa. Eikä silloin tarvita mitään erityisiä varusteita. Jos hevonen käyttäytyy vieraassa paikassa siten, että sitä on hallittava erilaisilla välineillä, on tilanne auttamatta liian vaikea hevoselle.
Jos kilparatsastusta (ja ratsastusta ylipäätään) tarkastellaan puhtaasti hevosen näkökulmasta, tulisi sen olla hevoselle jollain tavalla palkitsevaa, jotta hevonen tekisi sitä mielellään.
Pelkkä liikunta ja liikunnan tuoma hyvä olo harvoin riittää motivaatioksi.
Hevoset ovat energiaa säästäviä eläimiä ja perinteisessä ratsastuksessa ne pyrkivät välttämään ihmisen paineen käyttöön perustuvia apuja, eivät tavoittelemaan liikkumista. Ja jos me mikromanageroimme hevosen asentoa sen liikkuessa, en usko liikkumisen olevan kovin motivoivaa. Tähän kun lisätään mahdollisesti huonosti istuvat varusteet ja ylipäätään ratsastajan kantaminen pitkiä aikoja, voidaan varmasti päätellä, että hevonen tuskin valitsisi tulla ratsastetuksi.
Jos taas hevonen tavoittelee jotakin, kuten palkkiota, liikkumisesta voi tulla hevoselle kannattavaa. Ja jos hevonen saa vielä vaikuttaa siihen, mitä sille tapahtuu - kuten mitä varusteita sille puetaan, onko ihminen maassa vai selässä, mihin mennään liikkumaan ja kenen kanssa - liikkumisesta ja ihmisen kanssa tekemisestä voi tulla hevoselle mielekästä.
Ratsastuksen lisäksi kilpahevosten tulee usein matkustaa jonkin verran. Lastauksen ja kuljetuksen tulisi olla siis hevoselle mukavaa, tai ainakin neutraalia. Lisäksi hevosen tulisi kyetä olla rento uusissa paikoissa, jotta se voi kokea tilanteen joko miellyttäväksi tai neutraaliksi.
Itse kisapaikat on usein suunniteltu nekin ihmisiä varten. On hälinää ja vilinää, kuulutuksia ja outoja hajuja. Siinä on jo aika paljon asioita, joihin hevosten tulee siedättyä tai tottua.
Kaiken koulutuksen lisäksi hevosen tulisi olla terve ja fyysiseltä kunnoltaan kykenevä kantamaan ihmistä ja suorittamaan kilparadat. Ja ihmisten tulisi osata ohjata hevosta liikkumaan hyvinvointia tukevalla tavalla, eli biomekaanisesti oikein. Pään vetäminen ryntäisiin apuohjien ja juoksutusvälineiden avulla ei sitä ole - vaikka sitäkin kilparatsastuksessa yleisesti ”treenimenetelmänä” käytetäänkin.
Lisäksi kilpailusääntöjen tulisi olla sellaisia, että ne palkitsevat tyytyväisiä, hyvässä fyysisessä kunnossa olevia, hevosen hyvinvointia tukevalla tavalla liikkuvia ja huolellisesti koulutettuja hevosia. Alkaa olla aikamoinen pino asioita, joita tulisi hevosen näkökulmasta ottaa huomioon - ja muuttaa.
Totuus on, että nopeammin pääsee, kun vähän pakottaa - eikä kysele hevoselta. Järjestelmä tällaisenaan kannustaa siihen ja hevoset maksavat kovan hinnan ihmisten kunnianhimosta.
Ja tätä totuutta meidän on katsottava, jotta yhtään mikään voi muuttua.
